Sosioblogia

Irrallisia huomioita siitä, mikä sattuu lankeamaan yhteen.

Thursday, August 31, 2006

Kotiinpaluu

Nuorempana innostuin liian helposti mitättömyyksistä. Nyt sen näkee. Tai eiväthän nuo toki silloin tuntuneet mitättömyyksiltä, eivät toki, eivät hän.

Muistan vielä isoäitini siskon, tai puolikkaan, koska mummo oli täpärä. Olin tuolloin varma, että tuo nainen on sitten taatusti maailman suurin. Naapurikylissä kenestäkään ei ollut vertailtavaksi hänen rinnallaan. Isotäti-Korpus oli korkeampi kuin minun ja pienempien veljieni hökötti. Istuessaan suosikkipaikassaan, josta ei muuten hievahtanutkaan viimeiseen seitsemään vuoteensa oma oli siis hän, nojasi hän kahden suuren tammen runko-oksiin pulleroisilla käsillään ja läähätti. Läähätti perääni, siskoni perää, veljieni perää. Hänen poimuisa kudoksensa tursahteli joka rykäisyllä ja sanotaanpa tulleen merisairaaksikin ihan vain syystä että seisoi ja ihmetteli, muljautti silmiään siä. Kihara tukka huojui latvuksissa eikä noiden tammienvälimetrien läpi kulkenut konsa, ei Julia eikä hänen Romeonsa.

Kolmannella seikkailullani etelän uudella mantereella saavuin vuorokausi täydenkuun jälkeen keskellä kelmeää tähtikirkasta tähtivyöyötä niiden vuorten yli suuren Valtameren rantaan. Siellä kaupungin vanha hallitsija istui torilla ylväänä ja liikkumattomana katsoen merelle. Hänen hämmästyttävän suippoa pääkupoliaan pyyhkivät valonheittimet osoittivat jutun. Homman. Hänen tatuoituihin olkapäihinsä oli kirjailtu puhtain neonvaloin mitä irstaimpia solvauksia ja tokkopa yksikään, joka niitä on lukenut on taaaa'h.

Siinä istui vanha kuninkas, kolmesataa metriä korkea kunnianarvoisa suippokalloinen mies. Ei ollut isotädistä tammineenkaan vertauskuvaksi hänen kantaiselleen astujalle.

Minä istuin kukkulalla, katsoin suurta kuningasta ja hymyilin. Hymyilin ja ymmärsin joka hetki enemmän ja enemmän. Ihminen rakentakoon pesänsä sinne, minne hänelle on kauneutta suotu, sillä kauneutta rakastamaan on ihmisen lapsi luotu.

Minä istuin vuorella, katsoin suurta kuningasta ja hymyilin. Kaunis oli hallitsijan suuri suippo kallo, mutta kotini on siellä, mihin olen matkalla. Kodissani on ikuinen hetki, syksyinen auringonlasku aina ja äärettömästi.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home